Puhtaalta pöydältä

Olen kotiutunut takaisin Helsinkiin ja suorittanut työharjoittelujaksoni loppuun. Siinä se meni, kesäni yksin Tampereella. Spontaanista mieliteosta tehty päätös hypätä seikkailulle tuntemattomiin maisemiin. Siitä jännityksestä tuli yllättäen rutiinia, arkea, uusi koti ja kaikkea ihanaa, jota en olisi osannut odottaa. Omaa mukavuusaluetta on venytetty 180 km pohjoiseen. Joka päivä sai kehittyä ja oppia uutta, huipputyyppien ympäröimänä. Ja aika meni taas vaiheeksi ihan älytöntä vauhtia.

 

Tampereelle lähtö tuntui niin suurelta askeleelta, että en siellä ollessani edes tajunnut alkaa suunnitella, mitä elämä olisi sen jälkeen. Juurihan sitä ehti asettua aloilleen, ja taas on keksittävä uusi suunta. Eikö ison päätöksen jälkeen ansaitsisi sen vaatiman rohkeuden vastapainoksi olla kauemmin aloillaan, tasapainossa?

Kirjoitan tätä viikonloppuna. Viikonloppu muuttaa pian taas täysin merkitystään, kun arjesta poistuu tuttu, työntäyteinen päiväjärjestys. Mietin, että pitäisikö tätä uutta vapauttakin lähestyä niin, että keskittyisi arkipäivien aikana hoitamaan koulutehtäviä ja rästiin jääneitä asioita? (sillä niitähän riittää). Jospa rakentaisi elämään jonkinlaisen oman aikataulun ja ylläpitäisi toimistoelämän järjestelmällisyyttä.  Toisaalta ei varmaan olisi myöskään pahitteeksi olla hetki asettamatta itselleen rajoitteita, vaan sen sijaan malttaa rauhassa kerätä voimia syksyä varten, hyvällä omatunnolla. Tämmöisiä kausia ei välttämättä tule vastaan aikuiselämässä enää kovin moneen otteeseen. Luksusta, kun on aikaa vaan pyöriä ja mietiskellä, ilman päämäärää.

Viimeinen päivä työpaikalla oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Ajattelin jo ehtineeni surkutella lähtöäni tarpeeksi näiden viimeisten viikkojen aikana, mutta näköjään kaikki tunteet ja kauniit ajatukset alkoivat tulvia ulos sillä sekunnilla, kuin porukka oli kokoontuneena kahvihuoneessa viimeisten kiitosten merkeissä.  Ja siinä meni loppupäivä sitten itkua pidätellen. Harmittaa, kun olisi ollut niin paljon kerrottavaa ihanille työkavereille, mutta en saanut muodostettua minkäänlaisia lauseita siinä tilanteessa. Häkeltyneen kiitollisena sain kuitenkin lähteä tästä työharjoittelusta. Onnekas olo :’)

Menneisyyttä saa aina saa muistella lämmöllä, mutta itkut on nyt itketty, ja katse alkaa pikkuhiljaa olla jo edessäpäin. Vaikka jatkoon ja tulevaan syksyyn on nyt asennoiduttu, on silti vaikea uskoa, miten nopeasti elämä vain kääntyy uuteen suuntaan. Ajatukset pyörivät vielä ajan kultaamissa kesämuistoissa. Kiva tunne, kun kesällä on käyttänyt aikansa hyödyksi oppimisen ja kasvamisen merkeissä. Saan palata laukku täynnä työkokemusta, ja siksi tietyllä tapaa en malta odottaa, että pääsen jatkamaan siitä mihin toukokuussa jäin – ihan täynnä uutta energiaa.

Kotona Helsingissä vallitsee aikamoinen kaaos, kun kahden kodin tavarat ovat taas saman katon alla. Ainakin suursiivous on ohjelmassa ensimmäisenä! Raivataan tilaa uudelle alulle, uusille ajatuksille. Roskiin kaikki,  joka ei tunnu enää omalta, kaikki jolle en keksi paikkaa, hyötyä tai merkitystä. Nyt on myös aika nauttia niistä juttuja, joiden perään taas haikailin ollessani Tampereella. Alan käymään läpi listaa uusista paikoista, joissa haluan käydä, saan vihdoin nähdä ystäviä paljon enemmän… Nyt olen täällä – ja minulla on aikaa! (Kunnes saan taas 5 uutta päähänpistoa, hehheh).

Helsinkiin on näköjään hieman totuteltava uudelleen, huomasin tämän jo eilen saapuessani Kamppiin. Vierastin ihmisten paljoutta ja hektisen tuntuista ilmapiiriä. Aiemmin olin niihin niin tottunut, etten osannut nähdä sitä mitenkään negatiivisena asiana. Myös se, ettei kaikki tarvistema ole enää 2 km säteellä kuten Tampereella, tuntuu hieman kummalliselta. Minulla on täällä paljon enemmän kontakteja ja velvollisuuksia, jotka laittavat minut surffaamaan julkisella liikenteellä ympäriinsä lähes päivittäin. Tampereen busseja käytin koko kesän aikana huimat kolme kertaa, käveleminen paikasta toiseen oli itsestäänselvyys. Kengänpohjista kului siellä varmaan sentti pois. 😀  Tottuminen saattaa olla parin päivän, tai jopa kuukauden keissi, ei mitään hajua. Tätä tämä on, kun on käynyt hakemassa muualta vähän perspektiiviä. Onneksi kävin. Huolimatta siitä, että tämä kesä hieman sekoitti pakkaa, se antoi minulle perspektiiviä ja avasi uusia ovia. Kertoi, että näitä ovia ylipäätään on olemassa. En vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään.

On niin helppo liputtaa jonkin oman asian puolesta, kun ei tiedä mitä muuta on olemassa. Myönnän, että saatoin ennen kyseenalaistaa, miksi edes lähtisin Helsingistä, kun täällähän on kaikki. Nyt tiedän, etten ensinnäkään tarvitse kaikkea, en millään edes ehdi hyödyntää koko kaupungin pinta-alaa, enkä verkostoitua jokaisen kiinnostavan tyypin kanssa. Kaikki saattaa jopa olla vähän liikaa, ja tuntua etäiseltä. Ja eikös koti puolestaan olekin lämmin tunne: turvaa, rauhaa ja rakkaat ihmiset ympärillä? Nyt saan alkaa kyseenalaistaa, että mihin koenkaan kuuluvani. On aika laittaa elämän palikat järjestykseen. Tästä on hyvä jatkaa ja tutkiskella omia tuntemuksia. Suhtaudun jatkoon oikeasti ihan innokkain mielin jälleen, pienen elämänmuutoshaikeuden jälkeen.

Tärkeä kupla on puhkaistu, kiitos Tampere!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *